MIELIPITEET
Sotaorpo ja olemattomat oikeudet
Minuun otti yhteyttä sähköpostilla seitsemänkymppinen sotaorpo. Kuulun itse suuriin ikäluokkiin, joten sota oli ohi jo silloin, kun parkaisin ensiparkaisuni. Toki sodan jäljiltä kaikenlainen puute kosketti lapsuuttani ja isän kokemukset lääkintämiehenä vaivasivat isää varmaan koko hänen ikänsä, mutta minun ei ole milloinkaan tarvinnut olla silmäkkäin tämän sotaorpoasian kanssa.
Nyt tuli totuuden paikka. Ja hyvä, että tuli. Kasvoin ihmisenä taas piirun verran, kun luin tuon sotaorvon tarinaa. Se ei ollut mikään katkeran ihmisen vuodatus, vaan asiallinen ja faktoihin perustuva kuvaus asiasta, jonka olemme näköjään vaienneet olemattomaksi ehkä siksi, ettemme ole sisäistäneet, mitä se käytännössä on tarkoittanut.

Olen joskus ohimennen lukenut joitain otsikoita siitä, että jotkut haluavat rekisteröidä sotaorvot. Ihmettelin jossain vaiheessa näiden ihmisten intoa asiaan. Tänään tajusin, että asialla oikeasti on jo kiire.

Tämä sotaorpo kyseli, miksi sotaorvot eivät ole oikeutettuja mihinkään korvauksiin, niin kuin rintamamiehet ja jopa heidän vaimonsa. Ajatellaan kuntoutuslomia, rintamamiesosuuksia eläkkeissä, kaikkea tätä, johon olemme tottuneet ja jonka olemme hyväksyneet ja joita pidämme kunnia-asianamme.

Ajatellaanpa, mitä sotaorpo on kokenut! Hän on sodassa menettänyt isänsä, pahimmassa tapauksessa myös äitinsä. Hän on ollut ehkä vasta alle kymmenen ikäinen ja hänet on sysätty vieraiden ihmisten keskelle. Keittiöpiiaksi, apulaiseksi, rengiksi...millä nimellä orpoa sitten kutsuttiinkaan. Hänellä on teetetty raskaitakin maatalon töitä ym. Usein hänellä ei ollut mitään omaa, aina ei edes omaa sänkyä.

Vieraat ihmiset vaativat häneltä paljon, mutta antoivat hyvin vähän. Vain sen verran, että hengissä pysyi. Rakkautta ei juurikaan ollut tarjolla. Oli pärjättävä omillaan. Itkettävä omat itkunsa salaa. Ei ollut ketään, jolle olisi voinut suruaan tai ikäväänsä valittaa, ei ketään, jolta olisi neuvoa voinut kysyä, niin kuin äidiltä tai isältä voi kysyä elämän eri tilanteissa. Nämä lapset joutuivat tulemaan toimeen omillaan. Heistä tuli aikanaan myös aikuisia. He sijoittuivat kuka mihinkin, paljolti sattuman asettamin ehdoin, ei oman valintansa kautta.

Toiset ovat pärjänneet hyvin, toiset huonommin, mutta nyt he kaikki ovat jo eläkeikäisiä ja vanhenevat kovaa vauhtia.

Sotaorpoja on arvioitu olevan elossa noin 30.000, mutta vasta noin 1500 on saatu rekisteriin, jota Kaatuneitten Omaisten Liitto rekisteröi parhaillaan.

Yritin miettiä, miksi näille, nyt elämänsä ehtoopuolta viettäville ihmisille ei suoda edes kuntoutuslomia, virkistystilaisuuksia ja fysikaalista hoitoa, erilaista pientä helpotusta arkeen nyt, kun he sitä tarvitsisivat. Edes palveluseteleitä vaikka kotiapuun

En keksinyt mitään muuta syytä kuin sen, että valtaosa ihmisistä on juuri niin tyhmiä, kuin minäkin: ei ole ymmärtänyt, minkälainen tragedia tällainen kohtalo ihmiselle on. Sen takia minä haluan nyt avata tämän asian muillekin.

Ottakaa tämä asian omiin vaaliohjelmiinne mukaan ja tehdään yhdessä asialle edes jotain. Me, joilla on kuitenkin ollut edes se toinen vanhempi, jonka olkapäähän nojaten on voinut surujaan itkeä ja ilojaan jakaa.


Kristina Ljungqvist
Helsingin Itärannikon Perussuomalaiset ry. pj.

Julkaistu 31.03.2011 klo 08:23